Kuntaliitoksia ajetaan läpi lähinnä taloudellisin perustein ympäri Suomea. Puhutaan siitä, että suuri kunta on tehokas. Taloudellista ongelmaa on tekemällä tehty kuntiin sillä, että 1990-luvulta saakka veropohjaa on kavennettu ja verotusta kevennetty. Samaan aikaan kuntien lakisääteisiä tehtäviä on lisätty. On suoranainen ihme, että vain pieni osa Suomen kunnista on niin sanottuja kriisikuntia. Tämä synnytetty taloudellinen kriisi ei ole kuntien ratkaistavissa. Ainoastaan valtiollisella tasolla tehdyt verotukselliset ja lainsäädännölliset muutokset voivat muuttaa nykyisen kurjistumisen kierteen kuntataloudessa.
Omasta näkökulmastani katsottuna kuntaliitoksien vastustamiselle on olemassa myös kaksi hyvin periaatteellista syytä.
1) Kuntaliitokset uhkaavat lähipalveluita.
On varsin selvää, että kuntaliitokset voivat tuoda taloudellista helpotusta vain sillä tavalla, että uudessa yhdistetyssä kunnassa karsitaan "päällekäisiä palveluita". Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pienemmän ja syrjäisemmän kuntakeskuksen palveluita ryhdytään ajamaan alas. Erityisen suuri uhka on pienempien taajamien palveluiden häviäminen. Kärsijänä on ennen kaikkea palveluiden käyttäjä, eli kuntalainen.
2) Kuntaliitokset uhkaavat lähidemokratiaa.
Jos otan hieman kärjistetysti esimerkiksi nyt puuhatun Liedon ja Tarvasjoen kuntaliitoksen, niin voimme olettaa hyvin suurella todennäköisyydellä, että yhdistymistilanteessa tarvasjokelaisten vaikutusmahdollisuudet oman asuinalueensa asioihin kaventuu reippaasti. Käytännössä palveluista, kaavoituksesta yms. kuntalaisen kannalta merkittävästä päättäisi jatkossa suurimmaksi osaksi lietolaisista koostuva valtuusto. Sama tilanne olisi jos Lieto yhdistettäisiin Turkuun. Suhteellinen vaikutusvalta siis kaventuu.
Ei ehkä heti arvaisi, että kuntaliitosfilosofoinnissa olisi sijaa Stalin-sitaatille. Kyseinen herra on kirjoittanut ja puhunut aikoinaan paljon. Kun riittävästi puhuu, niin joskus tulee sanoneeksi jotain nerokasta. Ehkä kaikista Neuvostoliiton johtajista vähiten houkuttelee siteerata Stalinia, mutta nyt on kerrankin pakko. Stalin lausui kesäkuussa 1930 NKP:n 16. edustajakokoukselle seuraavat kuuluisat sanansa: "Me emme tahdo vierasta maata vaaksankaan vertaa. Mutta myöskään omaa maatamme, yhtään tuumaa omaa maatamme me emme luovuta kenellekään" (Stalin. Teokset 12. s. 280). Itse jatkan hyvää ja kaunista lähtökohtaa muotoilemalla ajatuksen muotoon: "En tahtoisi vaaksaakaan Tarvasjoen maita, enkä luovuttaisi Turulle tuumaakaan Liedon maita".
